Liian homoseksuaaliseen pieni kalu makea kalu

Tuomarina hän saattoi kirjata oikeuden pöytäkirjaan: Vasta 46 vuoden iässä Ville löysi puolison, 16 vuotta nuoremman Irene Aleksandra Nyqvistin. Pari sai kahdeksan vuoden sisällä viisi lasta. Perhe kiersi Villen töiden perässä Hauholla ja Mikkelissä, joissa hän toimi hyväpalkkaisissa viroissa läänintuomarina. Vuonna Ville palasi kuohuvaan Helsinkiin. Ehkä intohimoinen fennomaani näki mahdollisuuden päästä vaikuttamaan maansa kohtaloon sen historian tärkeällä hetkellä, ehkä poliittinen virkanimitys hiveli.

Tai sitten hän vain halusi takaisin Helsinkiin. Äitini äidin isän köyhästä torpparisuvusta ei löydy kirjallista historiatietoa samalla tavoin kuin Blåfieldeista, joista voi lukea sukuhistoriikin lisäksi vaikka aateliskalentereista. Tutustuin Pölhöihin ensimmäistä kertaa vasta viime vuonna, kun äitini kokosi tarinoita omien isovanhempiensa vaiheista.

Tekstikokoelmasta jäi mieleen tämä virke: Pappa oli kansalaissodassa punaisten puolella ja Elsa oli vienyt papalle salaa ruokaa punaisten piilopaikkaan. Isoisoisoäitini Ida synnytti harmaaseen torppaan Vihtorin nuoruudessa Suomi oli maatalousyhteiskunta vielä vuonna suomalaisista 75 prosenttia asui kaupunkimaisen asutuksen ulkopuolella.

Kolmasosa kaikista tiloista oli torppareiden vuokraviljelmiä. Väinö Linna kutsuu torppareita Täällä Pohjantähden alla -kirjoissa maaorjiksi. Työllä maksettuun vuokrasopimukseen ei kuitenkaan voinut luottaa. Torpparit joutuivat alati pelkäämään häätöä omalta kotitilalta. Usein torpparit eivät voineet lähettää lapsiaan kansakouluun, koska lastenkin piti tehdä työtä vuokratilalla.

Vaikeimpina vuosina torpissa nähtiin nälkää. Jopa kymmenlapsiset torppariperheet asuivat kaksihuoneisissa pirteissä. Vihtorin perheessä lapsia oli viisi. Vihtori oli vuotias, kun ensimmäinen maailmansota syttyi Euroopassa Sodan myötä Suomeenkin iski elintarvikepula ja ruoka-aineita alettiin säännöstellä. Torppareiden elämän kurjuus oli luvun alun suuria poliittisia puheenaiheita Suomessa. Sosiaalidemokraatit vaativat, että torppareille tulisi antaa oikeus lunastaa vuokratilansa.

Aluksi porvaripuolueet vastustivat, mutta vuosien debatin jälkeen kävi kuten tällaisissa oikeudenmukaisuuskysymyksissä politiikassa usein lopulta käy: Marraskuussa , suurlakon luomassa paineessa, P. Svinhufvudin porvarisenaatti alkoi lopulta valmistella torppareiden vapauttamista. Senaatin oikeusosaston jäsenenä istui Helsinkiin palannut Ville Blåfield. Voidaan sanoa, että senaatti toimi hetken liian myöhään. Epäoikeudenmukaisuuden kokemus maalaisköyhälistön keskuudessa oli saanut kasvaa liian pitkään.

Historioitsijat kiistelevät siitä, onko oikein esittää torppareiden ahdinko syynä kevään sodalle, mutta ainakin se loi maaperän kansan jakautumiselle ja punaisten radikalisoitumiselle. Niin teki moni muukin. Työväenjärjestöjen ja -kaartien värväystoiminta kiihtyi työläis- ja maalaisköyhälistön parissa. Työväenyhdistyksiin perustettiin torpparien ja maatyöläisten ammattiosastoja. Aatteellisen herätyksen lisäksi värväytymisessä saattoi painaa rahakin: Mikkelinkin työväenkaarti alkoi järjestäytyä kesä-heinäkuussa Sen vastavoimaksi kaupunkiin muodostettiin valkoisten suojeluskunta, mutta työväenkaarti oli aluksi vahvuudeltaan nelinkertainen.

Tammikuussa Suomen punakaarteihin kuului noin 30 miestä. On vaikea sanoa, päätimmekö me jotain, jos niin mitä, ja keitä me silloin olisimme. Ketkä olivat ehdokkaana, millaisten tunnusten alla, mikä oli vaalien tulos ja mitä sitten tapahtui? Vastaukset ovat jääneet ohuiksi. Ihmisten mielikuvia luvun alun Yhdysvalloista hallitsee yhä presidentti John F.

Kennedy, joka mainitut vaalit käytäessä makasi jo haudassa. Hänen nuorekas lumovoimansa ja järkyttävä kuolemansa marraskuussa ovat täyttäneet suomalaisten muistista myös sen kiintiön, joka varsinaisessa historiankirjoituksessa on varattu Kennedyn seuraajalle. Sen miehen nimen ja puoluekannan, joka voitti vaalit pian Kennedyn murhan jälkeen, ovat useimmat sentään onnistuneet palauttamaan mieleensä. Jo tämäkin on silti vaatinut monilta erillistä haeskelua ja arvuuttelua.

Presidentin epäonnisesta vastaehdokkaasta sen sijaan ei kukaan tunnu Suomessa muistavan enää mitään. Useimmiten häneksi on tarjottu erästä toista miestä, joka oli saman puolueen ehdokkaana sekä että , mutta ei Kuinkahan moni suomalainen on ylipäänsä ajatellut koko vuoden vaaleja äskettäin, sanokaamme vuoden sisällä? Mutta tämä tarina alkaa juuri niistä. Tähän on muitakin syitä kuin se, että vaalivuodesta on kulunut tasan puoli vuosisataa. Tärkein syy on, että vaalien aikainen yhdysvaltalainen yhteiskunta muodostaa erikoisen käänteiskuvan sille, mitä maa nykyään on.

Vuonna Yhdysvaltain republikaaninen ja demokraattinen puolue ovat niin kaukana toisistaan, että synkimmillään on ennustettu jopa jonkinlaisen sisällissodan puhkeamista. Republikaanien kannattajista suuri osa ei tunnusta demokraattipresidentti Barack Obamaa lainkaan maan lailliseksi johtajaksi.

Puoli vuosisataa sitten asiat olivat dramaattisesti paremmin. Vuonna tehdyssä kyselyssä vain 12,2 prosenttia yhdysvaltalaisista äänestäjistä oli sitä mieltä, että jompikumpi kahdesta suuresta puolueesta on pahasta heille itselleen tai vaaraksi kansakunnan yleiselle hyvinvoinnille.

Peräti 49,5 prosenttia oli sitä mieltä, ettei suurten puolueiden välillä ole merkittäviä eroja lainkaan: Yleisesti ottaen mielipide-eroissa ei näytä olevan sitä sovittamatonta, kuolemaan asti taistelevaa piirrettä, joka on usein läsnä puoluepoliittisessa keskustelussa muualla.

Yhdysvaltain poliittista kulttuuria tarjottiin luvulla ylpeästi jopa malliksi, jota muun maailman tulisi parhaansa mukaan kopioida. Näin poliittinen keskustelu ja päätöksenteko muuttuisi muuallakin yhtä kiihkottomaksi, vastuulliseksi ja aikuismaiseksi kuin Yhdysvalloissa.

Aikansa johtaviin valtio-opin tutkijoihin kuuluneet Gabriel Almond ja Sidney Verba julkaisivat vuonna teoksen The Civic Culture, joka oli vertaileva tutkimus viiden eri länsimaan poliittisista kulttuureista. Niistä pääpalkinnon vei nimenomaan USA: Politiikan seesteisyys miellettiin myös osaksi laajempaa kansainvälistä ilmiötä.

Ajatus levisi Yhdysvalloista nopeasti muualle länsimaihin, osittain kylmän sodan turvallisuusintressejä ajaneiden tiedevaihto-ohjelmien seurauksena. Vuonna ruotsalainen Herbert Tingsten julkaisi kirjoituskokoelman Från idéer till idyll, joka on tämän ideologioiden loppu -kirjallisuuden eräänlainen huipentuma.

Työn ja pääoman, vasemmiston ja oikeiston, vapauden ja vastuun ristiriidat liudentuisivat hiljaa pois, kun talouskasvu jatkuisi katkotta loputtomiin. Vasemmistossa sosiaalidemokratia voittaisi kommunismin ja porvaristossa taas liberaali keskustalaisuus kovan oikeistolaisuuden. Lopulta sosiaalidemokratia ja keskustalaisuuskin sulautuisivat toisiinsa ja jäljelle jäisi vain suuri muodoton hyvinvointikapitalismi, johon kaikki olisivat tyytyväisiä. Suomessa luvun puolivälin Yhdysvaltoja teki aktiivisesti tunnetuksi Arvo Puukari, Helsingin kauppakorkeakoulun markkinoinnin professori, joka toimi vuosikymmenen mittaan myös vierailevana professorina useissa yhdysvaltalaisissa yliopistoissa.

Vuonna Puukari julkaisi sivuisen kirjan Näin Amerikassa, jossa hän kuvaa omia ja perheensä kokemuksia asuttuaan kaksi vuotta New Yorkissa. Hänen näkemänsä Amerikka on lauha ja leppeä onnela, jossa talouden mylly jauhaa vuorokauden ympäri hyvää kaikille ja kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa. Nykyisellä terrorismin vastaisen sodan ja poliisivaltiollisen paranoian aikakaudella monikaan kirjoittaja tuskin suosittelisi USA: Puukarin teoksen sanoma saa nykylukijan hölmistyneeksi täydellisellä nurinkurisuudellaan.

Hänen Amerikkansa eroaa Euroopasta sellaisilla piirteillä, jotka nykyään mielletään pikemminkin Euroopan omiksi tunnusomaisiksi piirteiksi. Köyhienkin korkea ja alinomaa nouseva elintaso; opillisen sivistyksen korkea arvostus; työläisten tasa-arvoinen neuvotteluasema työnantajien kanssa; laadukas terveydenhuoltojärjestelmä; uskonnollisen elämän kiihkottomuus — kaikki nämä ovat piirteitä, jotka Puukari haluaisi tuoda Amerikasta Eurooppaan siinä missä moni haluaisi nyt viedä ne Euroopasta Amerikkaan.

Hän valittelee sitä, ettei Eurooppa ole riittävän amerikkalaistunut, eli nykymittapuulla siis riittävän eurooppalaistunut. Ei ole yllättävää, että mainosguruna kotimaassaan tunnettu Puukari puhuu kirjassaan myös yksityisyritteliäisyyden ja vapaan markkinatalouden puolesta.

Mutta se yhdysvaltalainen kapitalismi, jonka hän näkee ympärillään ja kelpuuttaa, tuntuu nykyään melkein sosialismilta: Puukari kehuu Yhdysvaltoihin vuonna säädettyä tuloveron alennuslakia, joka kiihotti talouskasvua laskemalla ylimmän marginaaliveroasteen 91 prosentista 70 prosenttiin. Tänä päivänä se on enää 35 prosenttia ja on käynyt välillä muutamana vuonna jo 28 prosentissa. Näin Amerikassa kertoo unohtuneesta ajasta, jolloin historiallisessa tienhaarassa näytettiin käännyttävän kohti jotain hyvin toisenlaista, kunnes yhtäkkiä niin ei käynytkään ja tuloksena oli nykymaailma.

Marraskuisena torstaiaamuna Helsingin käräjäoikeuden salin edessä odotellaan Hassan Ghedin oikeudenkäynnin alkamista.

Sen piti alkaa yhdeksältä. Kello lähestyy jo puolta yhtätoista, ja Ghedin oikeusavustaja varatuomari Jari Kinnunen huomaa unohtaneensa käydä lisäämässä kolikoita parkkimittariin. Hassan Ghedi istuu synkän oloisena sohvalla. Hassan Ghedi ei ole hänen oikea nimensä. Jutussa esiintyvien syytettyjen, asianomistajien eli rikoksen uhrien ja todistajien nimet on vaihdettu yksityisyyden suojan turvaamiseksi.

Häntä syytetään neljästä eri rikoksesta: Rikokset on tehty vuosia sitten, ja tämä on jo neljäs kerta, kun niitä yritetään käsitellä oikeudessa. Aiemmat yritykset ovat tyssänneet siihen, että joku asianosaisista ei ole saapunut paikalle. Tänään kaikki ovat läsnä, mutta nyt joudutaan odottamaan lautamiehiä. Tuppurainen ansaitsee leipänsä vuokraamalla kuorma-autoja ja muuta kuljetuskalustoa Vuosaaren satamassa.

Hänen seurassaan istuu Harley-Davidson-takkiin pukeutunut partasuu, joka puheista päätellen toimii samalla alalla. Toinen asianomistaja, nuori huivipäinen nainen Aiyana Dirie, vilkuilee hermostuneena kelloaan. Hänen pitäisi olla puoliltapäivin palauttamassa ammattikorkeakoulun lopputyötään. Dirie ei ole koskaan ennen tavannut rikoksista syytettyä Hassan Ghedia, mutta juuri Ghedin vuoksi hän joutui viisi vuotta sitten hankaluuksiin veroviranomaisten ja ulosottomiehen kanssa.

Ghedi oli väärentänyt Dirien nimen yrityksensä palkkakuitteihin, minkä vuoksi Dirielle määrättiin yli kolmentuhannen euron jäännösvero, josta hän ei selviytynyt.

Sali sijaitsee Helsingin oikeustalon neljännen kerroksen perimmäisessä nurkassa. Pitkän käytävän varrella on vieri vieressä samanlaisia pieniä saleja, ja niin on myös kerroksissa yksi, kaksi ja viisi. Niissä käsitellään vuosittain noin kymmenentuhatta rikosjuttua, eli noin 15 prosenttia kaikista rikoksista, jotka Suomessa käräjille päätyvät.

Olen valinnut salin satunnaisotannalla. Aion istua siellä yhden kuukauden, jotta saisin selville, minkälaisia rikoksia Suomessa tehdään ja minkälaisia tuomioita niistä määrätään. Lehtiä lukemalla rikollisuudesta saa vääristyneen kuvan, sillä uutisiksi päätyvät vain kaikkein kuohuttavimmat tapaukset: Yksi yleinen harhaluulo on se, että rikoksia tehtäisiin koko ajan enemmän kuin ennen.

Viime vuonna poliisin tietoon tuli rikosta, mikä oli 1,7 prosenttia vähemmän kuin edellisenä vuonna. Paljon huimempi on pudotus vuodesta , jolloin poliisi sai tietoonsa hitusen yli puoli miljoonaa rikosta — lähes kolmesataa rikosta enemmän päivässä kuin nykyään.

Osa pudotuksesta johtuu tosin tilastointitapojen muutoksesta. Paljon rikollisuutta jää tietysti myös piiloon. Esimerkiksi talousrikoksista ja ympäristörikoksista suuri osa ei koskaan tule ilmi, ja kriminologien tutkimukset osoittavat, että myös perheväkivallan uhrit jättävät usein rikosilmoituksen tekemättä. Oikeussaleissa käsitellään vain pieni osa niistä rikoksista, joista tehdään tutkintapyyntö poliisille.

Vuonna Suomen käräjäoikeuksissa ratkaistiin yhteensä 60 rikosasiaa. Viime vuoden lukua ei ole saatavilla, koska Tilastokeskus lopetti säästösyistä kyseisen tilaston kartuttamisen. Aamun ensimmäiseksi jutuksi salissa oli merkitty viisi vuotta sitten tapahtunut joukkotappelu.

Saliin astui vain yksi syytetyistä, vuotias irakilaismies Abdul Tamini, ja niinpä käräjätuomari ilmoitti, että asiaa ei voida vieläkään käsitellä. Tamini kiihtyi ja nousi seisomaan. En saa tämän asian vuoksi työlupaa eikä vaimoni ja kolmivuotias tyttäreni pääse maahan.

Vetoan teihin Koraanin nimissä, haluan rangaistukseni Miten on mahdollista että tämä jatkuu ja jatkuu? Olen soittanut kymmenen kertaa ja pyytänyt Kävi ilmi, että syyttäjä ei enää edes halunnut tappelupukareita oikeuden eteen: Tämän vuoksi maahanmuuttovirasto ei myönnä oleskelulupaa. Tästä keskustelusta Tamini itse ei ymmärtänyt mitään, koska hän ei puhu suomea eikä ollut tajunnut vaatia avukseen tulkkia.

Tuomari tutki papereita ja keksi ratkaisun: Määrätään uusi päivä elokuulle, niin pääsemme eroon tästä jutusta. Aikaisemmin en ollut tullut ajatelleeksi sitä, että joskus oikeudessa hidastellaan ihan tarkoituksella.

Sen kojelaudan näyttöpääte seurasi koko ajan virtuaalivaluutta bitcoinin kurssia. Hän esitteli sähköauton kiihtyvyyttä uinuvan ruukkikylän teillä. Samalla hän kertoi suunnitelmistaan, jotka mullistaisivat saaristotaajaman elämän. Vajaan kahdentuhannen asukkaan Taalintehdas kaipasi kipeästi uutta virtaa. Suomalais-hollantilaisen FN Steelin omistama rautatehdas oli mennyt konkurssiin finanssikriisin jälkimainingeissa kesällä ja jättänyt ihmistä työttömäksi paikkakunnalla, joka oli elänyt rautateollisuudesta yli vuotta.

Kemiönsaaren kunnan työttömyysprosentti oli kaksinkertaistunut yhdessä yössä. Tyhjillään seisovalle tehtaalle ei ollut millään löytynyt uutta ostajaa. Mutta nyt Niko Punin ilmoitti tarvitsevansa juuri sellaista tehdasta: Tehtaan ostosta oli tehty aiesopimus jo edellisenä talvena.

Punin oli toiminut ostajan edustajana mutta ei ollut halunnut kertoa julkisuuteen sen nimeä. Hän oli kertonut vain, että firma oli ulkomaalainen. Salamyhkäisyys oli pannut juorut liikkeelle. Moni veikkasi Googlea — olihan Haminassa käynyt pari vuotta aikaisemmin niin, että hakukonejätti oli muuttanut paperitehtaan valtavaksi datakeskukseksi. Kun Punin sitten huhtikuussa Tesla-ajelujen lomassa tapasi Strandhotelletin kokoushuoneessa paikallisia yrittäjiä, hän kertoi edustamansa ostajaehdokkaan nimen.

Se ei ollut Google, vaan huomattavasti tuntemattomampi yritys, ukrainalaistaustainen BitFury, jonka liiketoiminta perustui uuteen virtuaalivaluuttaan, bitcoiniin. Bitcoin-järjestelmää ylläpiti maailmanlaajuinen tietokoneiden verkosto, ja koneita tarvittiin koko ajan lisää.

Harrastajatkin saattoivat liittää kotikoneensa verkostoon ja ansaita siitä palkkioksi bitcoineja. Vuoden tienoilla louhimisesta oli tullut kannattava bisnes, joka kiinnosti BitFuryn kaltaisia yrityksiä. Rahantekoon tarvittiin vain tehokkaita tietokoneita ja edullista sähköä.

BitFury oli saanut kesällä valmiiksi uuden mikrosirun, joka oli yrityksen mukaan maailman tehokkain väline bitcoinien louhintaan. Niko Punin oli ollut mukana hankkeen loppuvaiheessa. Hän oli itse ottanut yhteyttä BitFuryyn ja puhunut itsensä projektiin. Hänellä oli vain muutaman vuoden kokemus louhinnasta, mutta yrityksen johto oli vakuuttunut Puninin innosta. Sen nimissä hän kokosi Kemiössä louhintapaketteja ja myi niitä postimyyntinä bitcoin-harrastajille.

BitFurylle Punin puolestaan etsi tehdasta, jossa siruja valmistettaisiin, ja lopulta sellainen löytyi Taiwanista. Bitcoinin kurssi oli hurjassa nousussa.

Marraskuun ja marraskuun välillä yhden bitcoinin arvo oli noussut kymmenestä eurosta euroon ja aktiivisten käyttäjätilien määrä oli viisinkertaistunut. Kurssinousu oli tehnyt louhimisesta entistä kannattavampaa.

BitFury halusi perustaa nopeasti uusia datakeskuksia, joissa tuhannet mikrosirut taikoisivat rahaa näennäisesti tyhjästä. Aikailulle ei ollut sijaa. Oikeastaan heti kun tehtaan konkurssipesän kanssa solmittuun vuokrasopimukseen oli saatu nimet alle, koneita ryhdyttiin jo kantamaan Taalintehtaan entiseen valssaamoon.

BitFuryn oli tarkoitus ostaa pian koko tehdas, sen kartano, konttori ja muut rakennukset sekä kaikki ne laajat maa- alueet, joita rautatehdas oli satoja vuosia hallinnoinut. Hän halusi herättää henkiin koko uinuvan Taalintehtaan, ja Strandhotelletin tilaisuudessa hän kertoi suunnitelmastaan yksityiskohtaisesti.

Hylätyn rautatehtaan tiloihin perustettaisiin urheiluhalli, teatteritiloja ja niin sanottu fab lab, jossa kävijät voisivat esimerkiksi harjoitella koodausta, kolvaamista ja 3D-tulostusta. Samassa tilassa paikalliset pienyritykset tekisivät tuotekehitystä. Pienpanimokin tehtaaseen tulisi, ja sen tuotteille Puninin ystävä, vuotias graafikkoyrittäjä Tuomo Tammenpää oli jo suunnitellut nimet ja etiketit: Taalintehtaan vierasvenesatama laajenisi, ja sen kupeeseen tulisi sähköautojen latauspisteitä.

Tehtaan kylkiäisinä ostettaviin vanhoihin arvokiinteistöihin perustettaisiin taidegalleria, aamiaismajoitus sekä lähiruokakauppa. Osa Puninin ideoista oli sen verran villejä, että huoneessa istujat kohottelivat kulmiaan. Hän puhui lennokeilla tehtävistä tavarakuljetuksista sekä kasvihuoneista ja mikroautohallista, jotka saisivat talvella lämpönsä datakeskuksen laitteista.

Hukkalämmössä kasvatettaisiin myös ruokasieniä. Kemiönsaaren etelärannalla sijaitseva Taalintehdas on sisäänpäin lämpiävän paikan maineessa. Osa vanhemmista asukkaista pitää kunnia-asianaan, etteivät he ylitä mantereelle johtavaa Strömman kanavan siltaa. Matkaa saaren kahden päätaajaman, Kemiön ja Taalintehtaan, välissä on 25 kilometriä, eikä sitäkään ole tapana taittaa kevyin perustein.

Ja kuten näin pienillä suomalaisilla paikkakunnilla yleensä, muualta tulleet pysyvät ulkopuolisina pitkään — vuosia, vuosikymmeniä. Punin ja Tammenpää pitivät esityksiään suomeksi paikkakunnalla, jonka valtakieli on ruotsi. He olivat keksineet suurelle suunnitelmalleen ruotsinkielisen nimen, Bruk eli ruukki, mutta sekin kuulosti paikallisten korvaan oudolta. Nämä olisivat käyttäneet määräistä muotoa Bruket. Tätä taustaa vasten voi pitää yllättävänä, että Puninia ei naurettu ulos Strandhotelletista.

Hän kuitenkin ihmetteli sitä, ettei koskaan tavannut yhtäkään hankkeen taustahenkilöistä. BitFuryn toimitusjohtaja, latvialais- ukrainalainen Valeri Vavilov, kävi joulukuussa tutustumassa tiloihin, mutta kunnan väkeä hän ei tavannut.

Mukana oli seurannut ystävä ja yhteistyökumppani Tuomo Tammenpää perheineen. Miehet tunsivat toisensa Helsingistä luvun lopulta. Punin oli pestattu töihin suunnittelijaksi uusmediafirma Mindworksiin, jossa Tammenpää oli osakkaana. Heitä molempia kiinnosti uusi teknologia ja se, miten se voisi muuttaa yhteiskuntaa. Tämä tyyli tosin johti ajan mittaan useisiin taloudellisiin epäonnistumisiin.

Uuden keksiminen kiinnosti kaksikkoa enemmän kuin esimerkiksi liiketoiminnan kehittäminen tai asiakkaiden haaliminen. Kemiöön muutettuaan Tammenpää kiinnostui esimerkiksi osuuskuntatoiminnasta, avoimen lähdekoodin filosofiasta ja paikallisvaluutoista.

Punin oli syvemmällä teknologiamaailmassa, ja bitcoin-into tarttui häneen ensin. Taalintehtaalla asuva, nyt jo eläkkeelle jäänyt Yleisradion dokumentaristi Eero Wallén alkoi kuvata Puninin touhuja helmikuussa Hänen tarkoituksenaan oli tehdä dokumentti miehestä, joka pelastaa vanhan teollisuuspaikkakunnan tuomalla sinne bitcoin-louhimon.

Dokumentti ei ole valmistunut. Hän muistelee pitkää iltaa, jonka vietti Puninin kotona Kårkullan vanhassa kyläkoulussa Kemiön lähellä. Öisellä pissareissulla Wallén ja Punin seisoivat pihan reunassa.

Se oli mulle hirveän charmanttia. Hän ei ollut tyyppi, joka siinä alkaisi puhua naisista tai jostain. Talven lopussa Punin istui Wallénin kodin kustavilaissohvalla Taalintehtaan keskustassa. Sisälämpötila oli hieman yli kymmenen astetta, ja kiviseinät hohkasivat kylmää. Wallén voisi tuoda louhintakoneet kellarin tyhjään uima-altaaseen. Ne lämmittäisivät koko talon ja tekisivät samalla rahaa.

Koko paketti maksaisi 15 euroa. Wallén ei innostunut tarjouksesta. Datakeskukseen oli palkattu kymmenkunta tehtaan entistä työntekijää. Punin oli itse valinnut heidät. He olivat entisiä valssilinjan miehiä, ja vaikka työ datakeskuksessa oli erilaista kuin kuuman raudan työstäminen, he oppivat uudet tehtävänsä nopeasti.

Mitään erillistä koulutusta heille ei työhön annettu. Miehet tekivät lähinnä huolto- ja rakennustöitä. Bitcoineja louhivia koneita valvottiin etänä eri puolilta maailmaa BitFuryn toimistoista käsin. Yhtiö oli poliittisen tilanteen vuoksi muuttanut Ukrainasta Hollantiin. Sieltä lähetettiin viesti tehtaalle, jos jokin näytti olevan pielessä. Tietokoneet oli pinottu lähes pari metriä korkeisiin hyllyköihin. Eero Walléniin louhimo teki vaikutuksen heti ovensuussa.

Ovi on siinä vähän hallin lattiaa korkeammalla, siitä on hyvä näkymä. Ei näkynyt kuin tietokoneita. Rivi rivin jälkeen, satoja metrejä ja taas satoja metrejä. Tyhjillään seissyttä tehdashallia ei ollut juuri ehditty siistiä, joten se oli rähjäisessä kunnossa. Tehtaan vanhan muuntajan kapasiteetti oli 20 megawattia. Se oli riittänyt raudan sulattamiseen, mutta nyt rajat alkoivat tulla vastaan.

Pian tarvittaisiin uusi muuntaja, megawattinen: Samoihin aikoihin bitcoin-louhimoita syntyi vanhoille teollisuuspaikkakunnille muuallakin maailmassa. Yhdysvalloissa louhinnan keskus oli muodostumassa Washingtonin osavaltiossa Columbiajoen varrelle, paikkaan jossa viisi vesivoimalaa tuotti sähköä. Islannissa louhimot kilpailivat geotermisestä energiasta alumiinisulattojen kanssa.

BitFuryllä oli jo entuudestaan louhimot Georgiassa ja Islannissa. Yrittäjät etsivät kaikkialla samoja asioita: Mutta ennen kaikkea halpaa sähköä.

Bitcoin-louhinta nimittäin kulutti koko ajan enemmän energiaa. Se oli järjestelmän ominaisuus, jonka kiertämiseen ei tunnettu keinoja. Ensimmäiset tunnit hän hyllyttää. Se on ihan mieluisaa, vaikkakin hiukan yksitoikkoista. Sen jälkeen Päivi muovittaa ja korjaa kirjoja. Siinä on enemmän vaihtelua: Eniten Päivi nauttii satutuntien ja muiden tapahtumien järjestämisestä. Sellaista hän tekisi mielellään työkseenkin. Päivi on työtön, mutta hänen on silti mentävä aamuisin kirjastolle.

Muuten hänen työttömyystukensa katkaistaan. Päivi tekee kirjastossa aivan samoja töitä kuin kollegansa, mutta hänelle ei makseta palkkaa eikä hänelle kerry lomia eikä eläkettä. Hän ei syö lounasruokalassa, koska siellä lounas maksaa yhdeksän euroa — tismalleen saman verran kuin hänelle maksetaan päivässä niin sanottua kulukorvausta.

Nuo yhdeksän euroa on kaikki, mitä hän työstään saa työttömyystuen lisäksi. On selvää, että Päivi ei ole minkäänlaisen kuntoutuksen tarpeessa eikä hänellä ole elämänhallintaongelmia; hän on täysin työkykyinen, vilkas ja puhelias nainen. Vapaa-ajallaan hän lukee englanninkielistä kirjallisuutta. Päivi ei halua esiintyä oikealla nimellään haitallisten seuraamusten pelossa.

Päivi on tehnyt palkatonta työtä ennenkin. Yhdessä vanhusten ryhmäkodissa Päivi vastasi vanhusten kuntoutuksesta, vaikka oli itsekin viranomaisten papereissa kuntoutuja. Työ oli raskasta, eikä siihen perehdytetty.

Päiville ei opetettu nostotekniikoita, mikä aiheutti vaaratilanteita: Kun ryhmäkoti sai toisen — myös kuntouttavassa työtoiminnassa olevan — työntekijän, Päivi siirrettiin vaativampiin tehtäviin.

Hän oli päävastuussa vanhusten liikunnasta ja sai myös oman kuntoutettavan, Matin. Matin mahdollinen kotiinpääsy oli kuntoutumisesta kiinni, ja Päivi taas oli vastuussa siitä, että mies liikkui säännöllisesti. Vastuullisten tehtävien ja oman aseman yhdistelmä vaivasi Päiviä. Lisäksi oli selvää, ettei työ johtaisi ikinä työpaikkaan. Päivi oli nimittäin aiemmin hakenut lähihoitajakoulutukseen ja hänet oli todettu soveltumattomaksi alalle.

Hän arvelee, että syynä voivat olla selkäongelmat tai diagnosoitu paniikkihäiriö, joka on nyt Päivin mukaan täysin hallinnassa. Soveltumattomuus ei kuitenkaan muodostanut estettä vanhusten hoitamiselle palkatta. Kerran Päivi sai pestin eräässä yhteiskunnallista työtä tekevästä suuresta ja tunnetusta yhdistyksestä, jossa hän oli toiminut aiemmin vapaaehtoisena. Päivin pyynnöstä yhdistystä ei nimetä tässä, mutta Long Play on varmistanut, että Päivi on työskennellyt siellä niissä tehtävissä, joista kertoo.

Hän sai tehtäväkseen erään uuden toimintamuodon aloittamisen ja vastasi sen johtamisesta muutaman vuoden ajan. Työ oli vastuullista, ja siitä sai kiitosta; paikallislehteen tehtiin juttuja. Kuvissa Päivi näyttää iloiselta ja ylpeältä. Mutta Päivin sopimuksessa luki, että hänet oli työllistetty aivan muihin tehtäviin. Kun pesti loppui, hän ei koskaan saanut tehtäviään vastaavaa työtodistusta.

Päivi arvelee sen johtuvan siitä, ettei työnantaja voinut virallisissa papereissa myöntää, että kouluttamaton ja työtön ihminen oli vetänyt vastuullista projektia ja toiminut käytännössä esimiehenä, vaikka oli itse kuntouttavassa työtoiminnassa. Tuosta pestistä on nyt melkein kaksi vuotta, mutta asia kalvaa yhä. Järjestö oli Päiville tärkeä. Hän oli ihaillut sen työtä ja kokenut tekevänsä itsekin jotain merkityksellistä.

Päivin lähdettyä hänen tilalleen palkattiin koulutettu ihminen oikeaan työsuhteeseen. Nyt toiminta jatkuu ikään kuin Päiviä ei olisi koskaan ollutkaan, mikä tuntuu kipeältä. Se ei liity minuun enää. Aina minä kuitenkin yritän olla neutraali. Kehun muille ihmisille, että hyvää työtähän me teemme Niin, siis he tekevät.

Toimittajat jäävät häveliäästi ovensuuhun ja nyökkäilevät kohteliaasti. Sen sisustus jäljittelee mennyttä maailmaa. Parketti kiiltää vahasta, ja posliinivaasissa on tuoreita ruusuja.

Seuraavaksi De Visser osoittaa huoneen katkaisevaa väliseinää, jota peittää kohokuvioinen, kullanvärinen tapetti. Ja kuten huomaatte, he ovat pukeutuneet hyvin hienosti. De Visser kävelee punaisella divaanilla istuvan vanhan naisen luokse ja ojentaa tälle kätensä. Vanhus on tosiaan tyylikkäästi pukeutunut: Hän tarttuu nuoremman naisen käteen ilahtuneena ja yrittää nousta ylös.

Ääni nousee palleasta asti. Se sijaitsee Hollannin Weespissä, Hogeweyn palvelukeskuksessa, missä kansainvälisen lehdistön vierailupäivä on juuri alkanut. Se on laatinut laajoihin aineistoihin perustuvan kuluttajasegmenttianalyysin, jonka tuloksista on voitu päätellä, että ihmiset jakautuvat muutamaan pääryhmään. Juuri nyt Hogeweyssä on seitsemän eri elämäntavan mukaan rakennettuja ryhmäkoteja: Täällä uskotaan, että muistisairaiden elämä sujuu mukavammin, kun ympäristö muistuttaa omaa, aiempaa elämänpiiriä.

Siihen kuuluvat oma sisustus, omat tavat, oman viiteryhmän sanomalehti, lempiohjelmat sekä lempiruoka, joka valmistetaan joko yhdessä urbaani koti tai seinän takana yläluokkainen koti. Laitoselämästä on vain joitakin viitteitä: Ajattelen isoäitiäni, työläisnaista ja evakkoa, jonka elämän punaisen langan muodostivat muistot luovutetusta Karjalasta.

Mummi kaipasi sinne aina, mutta ei nykyisyyteen vaan menneeseen. Yhä uudestaan matkustimme junalla Viipuriin. Perille päästyään hän maalasi nykyisyyden päälle oman maailmansa: Oli kuin hänen puheensa olisi laskenut kaupungin ylle vanhoja dioja, joiden läpi maisema kuulsi.

Se oli turismia, jonka kohde oli enemmän ajassa kuin maantieteessä ja toi mieleeni tieteiselokuvat, joissa päähenkilö näkee kypäränsä visiirin läpi toisen todellisuuden tason. Lapsuuden maisema seurasi mummia elämän läpi: De Visser avaa oven urbaanin elämäntavan olohuoneeseen ja huikkaa asukkaille tervehdyksen. Miksi minusta tuntuu, että joku tietää puolestani, mitä arvoja edustan? Koko maailmankuvani asettuu jotenkin naurettavaan valoon. Se saa ihmisten vakaumukset vaikuttamaan puuhastelulta, eräänlaiselta Facebook-kuplalta.

Kun kuvittelen mummini tänne, minun tekee mieli tivata: Itsekään en sitä tiedä! Ruskeasuon vastaanottokeskuksen sulkemiseen on enää kolme päivää, mutta irakilainen Sarah ei tunnu piittaavan siitä. Perheen huoneessa ei ole ainuttakaan pahvilaatikkoa eikä mustaa jätesäkkiä, jollaisia on kasattu muiden asuinhuoneiden edustalle. Kaapin ovi on raollaan. Lahjoituksina saadut vaatteet ovat yhä siisteissä pinoissa.

Pakkaamatta ovat myös kaikki ne paperit, joihin perheen turvapaikkaprosessi on dokumentoitu. Viisihenkinen perhe sai viime kesänä turvapaikkahakemukseensa kielteisen päätöksen. Tänä iltana perheen isä Haider on tekemässä palkatonta työtä erään ravintolan keittiössä, koska se kuuluu vastaanottokeskuksen tarjoamiin aktiviteetteihin. Sarah on liian väsynyt pohtiakseen sitä, että kolmen päivän kuluttua heidän ja kaikkien muidenkin on lähdettävä täältä.

Hän vaikuttaa lähes apaattisella istuessaan yhdellä huoneensa kolmesta sängystä. Tässä huoneessa viisihenkinen perhe on viettänyt jo seitsemän kuukautta odottaessaan lopullista päätöstä tulevaisuudestaan. Turvallisuussyistä hän ja hänen perheenjäsenensä eivät esiinny tässä jutussa oikeilla nimillään.

Hän on riisunut ruskeankirjavan huntunsa, joka vielä hetki sitten peitti pitkät, tummanruskeat hiukset. Hän tarttuu hiuksiinsa ja nostelee niitä ilmaan. Niitä irtoilee suurina tukkoina. Kohta minulla ei ole lainkaan tukkaa jäljellä. Hän katsoo poikaansa, joka puuhailee kömpelösti äitinsä matkapuhelimella. Youtubesta raikuvat englanninkieliset lastenlaulut niin kovalla, että keskustelu on vaikeaa, mutta Sarah ei jaksa hiljentää äänenvoimakkuutta. Sitä hän tekee aina, kun haluaa saada jotain sanotuksi.

Hän huutaa, raivoaa, puree ja lyö. Poika, Ali, täytti juuri kolme vuotta. Hän on nuorin kolmesta lapsesta.

Isosisko Rand on viisivuotias ja isoveli Hassan kahdeksan. Lapsista vain isoveli on syksyn aikana poistunut vastaanottokeskuksesta, sillä hän on sisaruskatraan ainoa koululainen. Nuorempien sisarusten päivistä suurin osa on kulunut tässä huoneessa tai käytävällä, jonka varrella turvapaikanhakijoiden huoneet ovat.

Pienissä huoneissa on vain sänkyjä ja kylpyhuone, ehkä televisio. Käytävän päässä on pieni yhteinen keittiö, jossa vasta muutaman kuukauden on ollut sallittua laittaa ruokaa itse. Sitä ennen ruoka tuotiin keskuskeittiöstä. Tavallinen arki ei tule kyseeseen täällä sen paremmin kuin muissakaan vastaanottokeskuksissa. Ovet ovat niin ohuet, että kaikki kuuluu käytävään.

Totta kai arki on turvallisempaa kuin konfliktin keskellä eläminen, mutta raskasta tämäkin on: Aamuisin herätessään ei tiedä, lankeaako lopullinen päätös juuri tänään. Illalla on yritettävä nukahtaa tietoisena siitä, ettei päätöstä sittenkään kuulunut.

Sillä tavalla kuluu monta kuukautta. Ja kun päätös jonain päivänä lopulta tulee, on epätodennäköistä, että hallinto-oikeus olisi muuttanut Maahanmuuttoviraston eli Migrin kielteistä ratkaisua. Sekin koettelee, että joka päivä joutuu kohtaamaan lasten kysymykset ja heidän pahan olonsa. Kahdeksanvuotias Hassan oli alkanut itkeä, kun Sarah kertoi, että hänen on jätettävä koulunsa muuton vuoksi. Hän oli saanut koulusta itselleen uusia tovereita.

Yleensä Hassan on rauhallinen poika, mutta eilen hän oli yhtäkkiä raivostunut, paiskonut vuodevaatteita ympäri huonetta ja huutanut, että Suomi on paha maa. Koulun jättäminen on palauttanut Hassanin mieleen viimeisiä muistoja Irakista, maasta josta perhe pakeni tämän vuoden alussa. Hän kysyi, eikö saisi pakata jonkun kirjan laukkuihin, jotka ottaisimme mukaamme pakomatkalle, mutta minä kielsin.

Vain välttämätön mahtui mukaan: Kaikki muu sai jäädä Bagdadiin. Yläasteen lopulla luokkatoverit ehdottivat, että Anna menisi kouluterveydenhoitajalle. Heistä jokin oli pielessä. Niin olikin, mutta terveydenhoitajan luona käyminen tuntui Annasta turhalta.

Mitä siitä olisi hyötyä, hän ajatteli. Kymmenen minuutin tapaaminen ei muuttaisi mitään, ja hänelle tapahtuvat asiat olivat joka tapauksessa sellaisia, ettei kouluterveydenhoitaja niille paljon mahtaisi. Annaa oli kiusattu viidennestä luokasta lähtien.

Ala-asteen kaksi viimeistä vuotta olivat olleet erityisen vaikeita. Hän tunsi elävänsä maailmassa, jossa kukaan ei kuullut häntä, vaikka samalla hän oli koko ajan huomion kohteena.

Hän yritti menestyä koulussa ja parhaansa mukaan miellyttää muita. Kuudennella luokalla hän kutsui kaikki kiusaajat syntymäpäivilleen. Yläasteella hän vaihtoi koulua vanhempien ehdotuksesta, mutta nimittely, ulkopuolelle jättäminen ja tunteilla leikittely jatkuivat uudessa paikassa. Esiintymispelko kasvoi vähitellen sietämättömäksi. Lisäksi oli nyt sellainenkin seikka, että joku oli virittänyt hänen jalkojensa ympärille näkymättömän narun, joka veti kohti läheistä metsää.

Siellä liikkui hahmoja puiden lomassa. Näiden asioiden selittäminen muille tuntui työläältä. Kun hän yritti esimerkiksi kertoa kuulemistaan äänistä, tuntui etteivät vanhemmat täysin ymmärtäneet.

Joskus ääni saattoi tulla päähän ja kadota silmänräpäyksessä. Sitten Anna mietti ääntä tuntikaudet. Kun hän koetti selittää häivähdyksenomaista kokemusta äidille, oikeiden ilmausten löytyminen oli vaikeaa. Aivan kuin ne asiat olisivat olleet jotenkin kielen ulottumattomissa. Kesäisellä kajakkireissulla Tornionjoella koko tilanne lopulta valkeni isälle.

He olivat kaksin matkassa, mutta maailmat olivat jakautuneet. Tytär näki ja kuuli maisemassa asioita, joita isä ei nähnyt. Kuului ääniä, joiden lähdettä ei näkynyt. Pahinta oli kaiken lävistävä kauhu, jota Anna tunsi jatkuvasti.

Outoa kyllä se kohdistui enemmän niin sanottuun todelliseen maailmaan kuin näihin vetten päällä kulkijoihin. Sen viikonlopun jälkeen Annan äiti soitti Kemin nuorisopsykiatrian poliklinikalle.

Isä, äiti ja tytär kutsuttiin paikalle heti. Hoitokokouksessa oli Annan lisäksi psykologi ja kaksi hoitajaa sekä isä ja äiti. Ensimmäisistä keskusteluista Anna ei muista paljoa. Hän arvelee, että luultavasti kyhjötti sikiöasennossa omassa maailmassaan ja jutteli ääniensä kanssa. Ne yrittivät jatkuvasti estää häntä tekemästä mitään tai puhumasta kenellekään.

Anna oli suuren osan ajasta vakuuttunut siitä, että ikkunasta joku tuijotti häntä. Anna oli sairastunut psykoosiin. Sairauden leimaavuuden pelossa hän ei esiinny tässä jutussa oikealla nimellään. Nykymääritelmän mukaan psykoosin yleisimpiä oireita ovat erilaiset harha-aistimukset: Toisaalta aistiharhoja voi saada kuka tahansa esimerkiksi pahasti kuormittuneena tai kylliksi valvottuaan.

Yhden määritelmän mukaan terve ihminen ymmärtää, etteivät mielessä pyörivät ikävät ajatukset tai aistimukset ole totta, kun taas psykoosissa ihminen uskoo päänsisäisen puheen todeksi ja jopa aistii sen itsensä ulkopuolisena. Joskus ihmiset kokevat vain yhden psykoosin ja ovat sen jälkeen lopun ikäänsä kunnossa.

Skitsofreniadiagnoosi taas on useimmiten elinikäinen. Se on psykoosisairauksista yleisin ja vaikein ja puhkeaa tavallisesti nuorella aikuisiällä.

Se, miksi yksi ihminen menee kerran psykoosiin, toinen sairastuu skitsofreniaan ja kolmas ei koskaan näe harhan harhaa, on monimutkainen ja osin tuntematon mekanismi. Perintötekijät ja keskushermoston kehityksen varhaiset häiriöt voivat lisätä alttiutta sairastua, samoin traumaattiset kokemukset, pitkäaikainen kuormitus tai huumeet.

Viime aikoina on tutkittu aivojen tulehdustilan mahdollista yhteyttä skitsofreniaan. Yleisesti asia ymmärretään niin, että psykoosissa olevan todellisuudentaju on merkittävällä tavalla heikentynyt. Hän on hallinnut köyhää Swazimaata vuodesta , ja hänet tunnetaan mieltymyksestään nuoriin naisiin, kalliisiin autoihin ja matkusteluun yksityisellä suihkukoneella. Tänä vuonna valtion budjetissa kuninkaan menoihin on varattu 45 miljoonaa euroa.

Swazimaan 1,2 miljoonasta asukkaasta yli puolet elää alle yhden euron päivätuloilla. Tien vasemmalla laidalla häämöttää Matsaphan vankila, jonka ahtaissa selleissä istuu yli vankia, heidän joukossaan kielletyn oppositiopuolueen Pudemon puheenjohtaja Mario Masuku. Vankilan kohdalla Tulonen kääntyy oikealle, pitkulaisen tehdasrakennuksen pihaan. Tämä oli viimeisen päälle hieno halli. Täällä Matshaphan teollisuusalueella Salora valmisti luvulla tuhansia kuvaputkitelevisioita.

Yhtiön oli tarkoitus valloittaa rotusortoa harjoittaneen Etelä-Afrikan markkinat. Mikään ei mennyt niin kuin piti. Pahasti epäonnistunut Swazimaan-seikkailu oli osaltaan ajamassa Saloraa kohti tuhoaan. Myöhemmin Saloran raunioille nousi Nokia, ja osa Swazimaassa työskennelleistä johtajista oli mukana Nokian maailmanvalloituksessa luvulla. Mutta luvulla ei puhuttu vielä globalisaatiosta eikä kaukomaille lähdetty pelkästään halvan työvoiman vuoksi: Salora toi Swazimaahan omat tehdastyöntekijänsä Suomesta ja maksoi heille suomalaiset palkat.

Tehtaalla työskenteli enimmillään viitisenkymmentä suomalaista, ja kun perheenjäsenet laskettiin mukaan, suomalaisia oli maassa yli sata. Jorma Tulonen saapui Swazimaahan helmikuussa Hän oli vuotias, eikä hän ollut koskaan aiemmin käynyt ulkomailla. Mulla oli Salossa tyttöystävä. Sanoin, että tulen parin vuoden kuluttua takaisin, enkä tullut. Vastaanottotiskin takana istuva nuori nainen ei tunne talon historiaa, mutta suostuu hetken emmittyään soittamaan Fridge Factoryn eteläafrikkalaiselle toimitusjohtajalle Colin Fosterille.

Jorma Tulonen tarttuu luuriin ja selittää, että haluaa käydä katsomassa vanhaa työpaikkaansa. Hän puhuu nopeatempoisella englannilla, jonka läpi erottuu vahva varsinaissuomalainen nuotti. Foster on kiireinen ja kärttyisä. Hän ei halua nyt tavata, vaikka on Tuloselle vähintäänkin palveluksen velkaa: Tulonen asensi taannoin Fosterin kotitaloon satelliittiantennin, mutta Foster ei koskaan maksanut laskuaan.

Lopulta johtaja lupaa lähettää poikansa näyttämään paikkoja. Tehtaan takapihalla Saloran henkilökunnan uima-allas on yhä paikallaan, mutta vesi on sameaa ja siinä uiskentelee nyt ankkoja. Poika-Fosterilla tuntuu olevan yhtä kova kiire kuin isällään. Hän harppoo työläisten ohi heitä tervehtimättä ja johdattelee pian vieraita jo kohti takaovea. Mutta silloin Jorma Tulonen kipuaa portaat parvelle, jossa on rivi toimistokoppeja. Tulonen koputtaa oveen, jossa lukee Office 1, ja aukaisee sen vastausta odottamatta.

Neljä lyhythihaisiin kauluspaitoihin pukeutunutta miestä kääntyy ovelle. Kokousta pitävät miehet tuijottavat Tulosta hölmistyneinä.

Billy Fosterkaan ei tunnu täysin ymmärtävän Tulosen vierailun tarkoitusta. Tehtaan perusti suomalainen firma nimeltä Salora. Myöhemmin Salorasta tuli Nokia, ja joistain vanhoista työkavereistani tuli miljonäärejä. Minä olin typerä, jäin tänne ja olen edelleen köyhä. Amy Nails toimi Kaivopihalla Helsingin keskustassa, ja Hien työskenteli siellä manikyristina.

Soittaja oli Hienin mies Hung. Puhelun jälkeen Hien lähti nopeasti työpaikaltaan. Kun pomot huomasivat Hienin lähteneen, Hienin työkaveri Hoa kertoi tämän riidelleen miehensä kanssa puhelimessa ja lähteneen itkuisena kotiin. Hien ja Hung ja heidän kahden kuukauden ikäinen poikavauvansa Quan olivat paenneet. Perhe oli saapunut alkuillasta poliisiautossa turvakotiin.

Poliisi epäili Namia ja Amya ihmiskaupasta ja kuunteli siksi heidän puhelimiaan. Hänen naisystävänsä Amy soitti Helsinki-Vantaan lentokentältä. Eikä se halua noin vaan lähteä. Olkoon vittu siellä sitten. Katsotaan sitten, miten se toisten nurkissa asuminen sujuu. Kynsistudion omistaja Nam halusi lopettaa etsinnät. Hän sanoi, että karkureiden voisi antaa vaikka kuolla pakomatkalleen. Hänen naisystävänsä Amyn mielestä Hienin perhettä piti vielä etsiä.

Amy soitti siskolleen Kimille, joka asui Helsingissä. Sisarukset miettivät, kuka voisi piilotella karkulaisia. Kynsistudiossa työskennellyt Hien ei tuntenut Suomessa juuri ketään. Hien oli asunut ja työskennellyt Suomessa vajaan vuoden, mutta työnantajapariskunta Amy ja Nam eivät olleet maksaneet Hienille lainkaan palkkaa. Suomessa ihmiskauppa ja sen yritys ovat varsin tuoreita rikosnimikkeitä: Maksimirangaistus ihmiskaupasta on kuusi vuotta vankeutta, törkeästä ihmiskaupasta kymmenen.

Oikeudessa on käsitelty tähän mennessä 14 tapausta. Suurin osa uhreista jää pimentoon. Kansallisen ihmiskaupparaportoijan arvion mukaan Suomi on vuosittain kymmenien, jopa satojen uhrien kohde- ja kauttakulkumaa. Uhrit voidaan pakottaa myymään seksiä, kerjäämään tai työskentelemään pitkiä päiviä pienellä palkalla tai jopa palkatta. Ihmiskauppa voi tarkoittaa myös laitonta elinkauppaa, mutta siitä ei Suomessa ole viitteitä.

Hien oli tullut Suomeen vapaaehtoisesti ja työluvan kanssa, mikä on työperäisissä ihmiskauppatapauksissa tyypillistä. Hän oli kuvitellut tienaavansa noin tuhat euroa kuukaudessa ja lähettävänsä osan palkasta vanhemmilleen Vietnamiin.

Huijausta Hien ei ollut osannut epäillä — olihan työnantaja Nam hänen serkkunsa. Oli vuosi , ja Helsingin kesä oli kuuma. Laura oli uupunut ja huonovointinen. Häntä hikoilutti ja niveliä särki; tuntui siltä kuin olisi jatkuvasti pahassa flunssassa.

Autossa odotti kuukauden ikäinen vauva ja vauvan isä Jussi. Perhe oli matkalla neuvolaan. Huono olo oli jatkunut jo viikkoja. Laura oli syönyt heroinisteille tarkoitettua korvaushoitolääkettä koko raskauden ajan, mutta annoksia oli pienennetty vähitellen. Kolme viikkoa ennen synnytystä lääkitys lopetettiin kokonaan, jotta vauva ei saisi kovia vieroitusoireita.

Sen jälkeen Laura ei jaksanut syödä eikä kävellä ja joka paikkaan sattui. Synnytys meni silti hyvin. Jussi tuli Naistenklinikalle taksilla suoraan huumeiden käyttäjien katkaisuhoidosta. Synnytyksen aikana Jussin puhelin soi. Jussi sai vauvan syliinsä, mutta palasi samana päivänä katkaisuhoitoon. Laura lähti vauvan kanssa Vihtiin Tervalammen päihdekuntoutuskeskukseen, jossa hän oli asunut myös raskauden viimeiset viikot. Sitä ennen hän ja Jussi olivat olleet asunnottomia. He olivat olleet yhdessä lähes kymmenen vuotta ja nukkuneet milloin missäkin: Laura oli käyttänyt amfetamiinia, heroiinia ja muita huumeita lähes kaksikymmentä vuotta.

Hän oli lopen uupunut kaikkeen siihen, mikä narkomaanin elämään liittyi: Jussi oli samaa mieltä. Hänkin oli viettänyt suurimman osan aikuiselämästään huumeporukoissa. Kumpikin kaipasi rauhaa ja irtautumista vanhoista kuvioista, ja pian mieleen hiipi ajatus lapsesta. Laura ja Jussi päättivät, että jos Laura tulisi raskaaksi ennen vuotispäiväänsä, heidän elämänsä muuttuisi täysin.

Subutexin tarjoaja oli vanha tuttu. Lauralla oli niin huono olo, että hän ei jaksanut ajatella mitään, kaikkein vähiten paluuta Tervalammelle, missä häneltä ja Jussilta otettaisiin huumeseulat. Laura palasi autolle mukanaan vaippapaketin lisäksi Subutexia. Laura ja Jussi murskasivat pillerit ja vetivät niiden sisällä olevan jauheen nenäänsä parkkipaikalla. Sen jälkeen he ajoivat vauvan kanssa viidenkymmenen kilometrin matkan takaisin Tervalammelle.

Kun perhekuntoutuskeskuksen työntekijät näkivät Subutexin Lauran ja Jussin seuloissa, he soittivat Helsinkiin lastensuojelun sosiaalityöntekijälle, joka oli hoitanut perheen asioita jo raskauden aikana. Sosiaalityöntekijä teki nopean päätöksen: Laura sai viedä kuukauden ikäisen vauvansa sijaisperheeseen itse.

Perhe asui kaksikerroksisessa omakotitalossa, ja sillä oli monta lasta ja koiria. Kun Lauran ja Jussin vauva itki, sijaisperheen äiti epäili, että tämä kärsi huumeiden vieroitusoireista. Laura oli asiasta eri mieltä, mutta ei sanonut mitään. Hän halusi tulla sijaisperheen kanssa hyvin toimeen.

Perhe vaikutti hänestä mukavalta, mutta yksi asia vaivasi. Kaikki muut perheessä nukkuivat yläkerrassa, mutta vauvan sänky oli alakerrassa. Kun Laura laski vauvan sänkyyn, häntä suretti ajatus tästä nukkumassa yksin eri kerroksessa kuin muut. Heinäkuun aamu oli kolea. Kun Juhani ja Mikael herätettiin kymmeneltä omista huoneistaan perhekoti Metsolassa, talossa oli hiljaista.

Poikien nimet on muutettu, koska heitä epäillään alaikäisinä tehdyistä rikoksista. Muut kolme poikaa olivat jo lähteneet kesätöihin — yksi oli Muhoksen S-marketissa, ja toinen leikkasi Pohjolakodin nurmikkoa. Pohjois-Pohjanmaalla Muhoksella sijaitseva Metsola on yksi koulukoti Pohjolakodin kolmesta perhekodista, ja sinne otetaan vain erityisen haastavia poikia.

Juhani, 17, ei saanut liikkua ulkona ilman ohjaajaa, sillä hän oli ollut kesä-heinäkuussa kotiloman jälkeen karkuteillä. Samanikäinen Mikael oli tullut Metsolaan vasta maanantaina. Ensimmäisinä neljänä päivänä hän oli saanut olla toisten poikien seurassa vain ruokailuissa, koska hänellä oli yhä voimassa edellisessä sijaishuollon paikassa annettu liikkumisvapauden rajoittamispäätös.

Lisäksi Metsolassa on tapana, että ohjaajat tarkkailevat tulokkaita ensimmäiset päivät tarkasti. Nyt viidentenä aamuna ohjaajat päättivät purkaa hänen rajoituksiaan osittain: Mikael sai mennä muiden seuraan yleisiin tiloihin mutta ulos yhä vain ohjaajien kanssa. Aamupalan jälkeen pojat pyysivät ohjaajalta lupaa päästä pelipäätyyn. Se on olohuoneesta ja keittiöstä lähtevän käytävän perällä oleva syvennys, jossa on pieni sohva ja televisio.

He pelasivat Xboxilla jalkapallopeli Fifaa ja katsoivat takavuosien ammattirikollisten elämästä kertovaa Rööperi-elokuvaa.

Samalla he juttelivat niin hiljaa, että ohjaajat eivät kuulleet heitä. Hän oli viettänyt vuosia erilaisissa sijaishuollon yksiköissä ja oli kuullut aiemmin ikäviä huhuja Pohjolakodista. Täällä ohjaajien kerrottiin käyttävän väkivaltaa. Hän suunnitteli karkaavansa päädyn ikkunasta, mutta Juhani sanoi, että se ei onnistuisi.

Niiden puolesta puhuvat myös terveyssyyt. Joulukinkulle kannattaa tosissaan miettiä vaihtoehtoja. Pääsääntöisesti kyse on MMM: Villisika on arvokasta riistaa Euroopassa, jolle järjestetään mm. Suomalainen metsästäjä ei halua tappaa kohtaamaansa villisikaa, ministerin kehotuksesta huolimatta.

Syynä lienee, ettei suomalainen metsästäjä ole mikään tappokone. Ministeriön kommentointi on lähinnä ala-arvoista, kaikkine tapporahoineen. Suomen villisikakannan kasvun mahdollisena syynä on, että metsästäjät haluavat kasvattaa riistakantaa Eurooppalaiseen tyyliin, saadakseen pysyvän, metsästettävän kannan, Suomeen, ja sitä myöten arvokkaan riistaeläimen.

Villisika on suomen alkuperänen asukki. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua. Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja.

Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä. Ohjeet javascriptin päälle kytkemiseen: Käytämme Alma Median sivustoilla evästeitä. Jatkamalla sivuston selaamista hyväksyt evästeiden käytön. Alma Media voi tarjota sijaintiisi perustuen kohdennettua sisältöä, mainontaa ja säätietoja. Sijaintitiedot voidaan yhdistää palveluiden käytöstä kerättyihin tietoihin. Porilaine Meirän kekkerit Peräkonttikirppis Näköislehti.

Villisikojen kannanharvennus on ylimitoitettua — sikaruton uhka ei ole peruste Mielipide Kyse ei ole siasta, vaan veroeuroista.

Ilmoita asiattomasta kommentista Pääsääntöisesti kyse on MMM: Moderaattori tarkistaa viestin sisällön mahdollisimman pian.

.

Rakasteluvideo ilmaista kalua video homo

Hiiva: Leivinhiiva varoittaa, että asiat uhkaavat paisua liikaa jos et käsittele Homoseksuaalisuus: Selitän tämän lähinnä heteroille, koska muutoin, katso " Seksi". . Uni voi myös enteilä pientä toraa sen henkilön kanssa joka on seurassasi kahvilassa. Suolainen piirakka tietää yleensä jotain huonoa, ja makea hyvää. Toisaalta, kun AM tuntuu olevan liian vahva tai merkitykseltään harhauttava, ehkä Jos kyse on erilajisista tai yksilöllisistä osista, ei pidä käyttää ER-päätettä, . huhtikuu Klitoris oli todettu liian suureksi. YKSITTÄISEN IHMISEN todennäköisyys kuolla terrori-iskussa on niin pieni, ettei kenenkään Mikkelin kulli ei ole vain iso. Liioittelematta voin sanoa, että Mikkelillä on komein kalu, mitä olemme ” Hepatiitti B -rokotuksen jälkeen homoseksuaalit sairastuvat aidsiin ja.

Ilmainen sexi homoseksuaaliseen shemale helsinki

Perhe vaikutti hänestä mukavalta, mutta yksi asia vaivasi. Klassinen, käänteisenne joka tietää iloa. Hien ja Hung ja heidän kahden kuukauden ikäinen poikavauvansa Quan olivat paenneet. Jos itse käsittelet havuja unessa, varoittaa se sairaudesta. Jos läikytät juomasi, jokin yllättävää tulee tapahtumaan. Kiinnitä erityisesti huomiota henkilöön, joka juo seurassasi. Jos kirjoittaja yrittää keskustella siitä, mikä on suomalaisten mielestä hyväksyttävää seksuaalipoliittikkaa niin en kyllä pitäisi Karol Wojtyłaa kummoisenakaan auktoriteettina, ottaen huomioon kuinka paljon kärsimystä hän aiheutti lukemattomille ihmisille pitämällä paavina jääräpäisesti kiinni kondomien käytön ja abortin kieltämisestä kuten myös homoseksuaalisuuden tuomittavuudesta.